Kuin lapsuusaikaan - tai paljon paljon aiemmin ...

 

Sähkökatkokset

Lapsena muistan, miten ukkosilmaa seurasi usein sähkökatkos – sama oli tilanne leirikeskuksessa. Sähkökatkoksia tuli kyllä poutapäivinäkin. Lieköhän silloin syynä se, että kulutusta samanaikaisesti liikaa? Kotona Nori-cityssä muistan, että ensimmäisen sähköhellamme aikana tuli tietää hellan kapasiteetti ja samaan aikaan käytössä olevat muut sähkötarpeet – proput (= suomenkielellä sulakkeet) paloivat, jos samaan aikaan oli sähköuuni isolla ja kaikki levyt päällä. Sähköhella ei ollut syyllinen leirikeskuksessa, sillä siellä levyt toimivat kaasulla tai koksilla.

Kävely, polkupyörät ja mopot

Käveleminen ja juokseminen ovat kenialaisten yleisimmät kulkuneuvot. Sama oli meillä lapsena. Toki siihen sai meillä talvisaikaan lisätä sukset ja potkukelkan – mikä olikaan ihanampaa kuin hurauttaa potkukelkalla likkakaverin luo tai hiihtää metsän poikki kouluun. Näitä iloja kenialaisilla ei ole.

Kenialaisella käveleminen on kulkuneuvo niin lapselle kuin aikuiselle. Kolmen kilometrin yhdensuuntainen koulumatka kävellen oli 12-vuotiaasta tytöstä luonnollista ja vähäistä. Meille kerrottiin päivittäisestä 20 kilometrin yhdensuuntaisesta matkasta. Siitä en ”hirvinnyt” tivaamaan, että minkä ikäiset sen taittavat. Leirikeskuksen lähipolulla maisemia valokuvatessa minut ”keskeytti” pikkusalkkua kantava kauluspaitainen virkamies. Hän oli matkalla Itenin keskustassa (4,2 km päässä) olevaan kokoukseen ja sanoi kertoi kävelleensä 18 kilometriä eli kotoaan. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta hikipisaroita ei näkynyt. Kävelyssä en huomannut kiirettä koululaisilla, naisilla enkä miehillä. Toisaalta: Juoksentelulenkillä seuraani halunneet 12-15-vuotiaat tytöt etenivät halutessaan kävellen, kun minä hölkkäsin. He ovat siis kehittäneet Matti Jääskeläisen sanontaa lainaten ”taloudellisen kävelemisen”.

Perheeni nuorimpana lapsena kuljin pitkään sisarusteni polkupyörillä, jos sain luvan lainata niitä. Polkupyörä näytti edelleen olevan harvinaisuus Itenissä; paljon enemmän näkyi mopoja ja moottoripyöriäkin. Polkupyörien takajoppareilla kuljetettiin kasseja, säkkejä ja maitotonkkia. Viimeksi mainituille ei aina ollut telinettä tai toisaalta oli levennytty malli usean tonkan kuljetukseen.

Mopo oli yleinen tilausajoneuvo. Yksi matka Iten keskusta -leirikeskuksen tienhaara maksoi 50 Kenian shillinkiä eli 0,5 euroa oli kyydittäviä yksi tai kaksi. Kuljetusmopoilijoilla oli kypärät ja ajotehtävissä ei hurjasteltu, ajajat tunsivat seudun hyvin, joka ilmeni vauhdin todellisella hidastamisella töyssykohdissa.

Paimenet ja karja sekä irrallaan olevat eläimet

Lehmien tai lampaiden edessä, sivulla takana kulkevat paimenet olivat yleinen näky. Paimen oli useimmiten mies tai nuorukainen. Ainut lapsi jonka paimenena näin, oli noin 13-vuotias poika sunnuntaina. Nuorukaisille ”lehmälenkillämme” eli maisemalenkillämme toki kerroin, että minäkin olen veljeni ja serkkupoikieni kanssa pikkutyttönä kesällä siirtänyt lehmiä 2,5 km:n päähän ja toiminut päivän paimena sekä palannut illan suussa takaisin kotiin. Meillä lehmillä oli vihreä ruoho niin ojissa kuin heinäpelloilla heinäntekojen jälkeen. Itenissä karjan yleisin ruokapaikka NÄYTTI olevan teiden ja polkujen varret ja maasto oli paikoitellen todella kuivaa.

Lehmät, lampaat ja kanat eivät välittäneet mitään juoksijoista. Niiden käyskentely ja ruokailu jatkui rauhallisesti vaikka ohi kiiti tosi vauhdikas juoksija. Itse huomasin arkailevani vain irrallaan olevia koiria – syynä varmaan oli lapsuuden kokemukset koiralaumasta, joka tuli luokseni kun vein isälle kelkalla eväskoria  pankkiin. Itenissä koirat kuuluivat yleensä paimenten seuraan, joten mitään hämminkiä ei seurannut.  

Huonekalupienteollisuus

Itenissä on ahkeraa väkeä. Kilkatus kuuluu pajoista ja tuotteet laitetaan näytille polkujen varteen. Sohva- ja sohvatuolimallit vaikuttivat alkeellisemmilta kuin Norinkylässä 1960-luvulla. Eldoretissa (lähikaupunki 40 min automatkan päässä) näimme ulkona kyllä joukoittain myös ”amerikansohvaistuimia” eli tosi leveitä varmaankin tekonahka nojatuoleja. Putkijalkaisten tuolien valmistuspaikalla eli tien + juoksupolun varrella meille kummallekin tuli mieleen koulut ja seurojentalot 70-luvulla. Miten upeilta putkijalkaiset ja kasattavat tuolirivistöt silloin tuntuivatkaan!

Kuorma-autot

Kuorma-autoja oli uusia ja vanhoja – enkä todellakaan osaa uusimmasta päästä laittaa niitä aikajärjestykseen. Yhdellä aamuverryttelyllä tuli todella syvästi autoilevat setäni ja enoni mieleen. Kuorma-auton lavalla oli tuoleilla tai sellaisenaan istumassa miehiä. Tien haarassa (ei kyllä ollut kolmioliikennemerkkiä) auton pysähdyttyä se ei lähtenytkään uudelleen käyntiin ja pakoputkesta (kuorma-auton sivussa) tuli hirvittävä musta katku ja tienoon täytti ääni ”prynn, prynn ja pryyyyyyyyyyyyn”. Aluksi odotin kauempana auto liikkeellelähtöä, mutta se kesti! Niinpä juoksin tien toisella puolella ohi katkupilven ja ehdin hölkätä lähes kaksi kilometriä ennen kuin auto minut ohitti.

Ohessa samalta aikakaudelta kuorma-auto, joka on toiminut (toimii?) koulubussina St. Patrickin High Schoolissa.

Pyykinpesu ja kuivatus

Pyykkiä pestiin pihoilla ja sitä kuivatettiin pensaiden päällä, aidoilla ja naruillakin. Pyykinpesua näki lähes joka päivä, mutta suosituin siihen oli lauantai. Maisemalenkkimme varrella oli lampi ja sen äärelle alueen naiset ja lapset kokoontuivat nimenomaan lauantaisin pyykille. Leirikeskuksessa töissä olevan 26-vuotias äiti (7 v ja 2 v lapset) kertoi, että vedenkantoa helpompi on mennä vaatteiden kanssa mäkeä alas, pestä ja kuivattaakin (ainakin osan) ne.

Valottomat tiet ja säkkipimeys

Pimeys laskeutui Itseniin noin klo 18.45 illalla. Katuvaloja ei ollut, joten ympäristö oli säkkipimeää. Maan asukeille se oli tosi luonnollista – Iteniin autolla saapuessa teillä (pitkilläkin metsätaipaleilla) tuli usein kävellen vastaan kulkijoita, ilman taskulamppua.

Kaivot ja vedenotto

Leirikeskuksessa oli vesijohto ja huoneeseemme saimme kaikkina päivänä myös lämmintä vettä. Se lämpeni auringonvalolla isoissa telineissä olevissa säiliöissä. Ympäristön taloissa vedenottoon oli alkeellisia systeemejä tai pelkkä kaivo.

Tulisijat

Sain tutustua erilaisiin afrikkalaisiin perinteisiin keittiöihin. Sophiella oli valettu tulisija, jonka taustalla oli myös noin 30 cm x 50 cm x 25 cm korkea uuni (ei toki uunin luukkua). Ko. tulisijan yläpuolella (noin 1,5 metrin korkeudella) oli telineitä ja naruja, joiden turvin voi savustaa ruokaa. Savustus ei ollut kuitenkaan kovin yleistä. Toisessa perinteisessä afrikkalaiskeittiössä tulisija oli rakennettu kivistä. Kummassakin näissä keittiössä savu tuprusi ulos seinän ja katon aukoista – Seitsemän veljeksen savusauna siinä tuli mieleen. Kummassakin keittiössä tapasin lapsen – toisessa lapsi nukkui päiväunia ja toisessa lapsi leikki muovinpaloilla maalattialla äidin kertoessa minulle ruoankypsennystavoistaan. 

Tulet – pihoilla ja vuoristossa

Illansuussa ulkotulien aikaansaama savun haju tavoitti sieraimet. Tulia ei leirikeskukseen saakka näkynyt, mutta haju tuntui – ei kuitenkaan pahasti. Nairobista Iteniin matkatessa lauantai-illalla tulia näkyi teiden varsilla ja asuntojen pihoilla. Itenistä sunnuntaina lähtiessä vuoristoseudulla kirkkaassa kesäpäivässä näkyi metsää ja rinnettä vasten tosi kaukanakin savuja – kuin savumerkkejä. Ihmettelimme asutuksen levinneisyyttä erittäin laajalle erämaahan.

Muistiin merkitsi Ulla